Lypsykoneiden sielunelämästä

Vaikka nykyinen "lomitusrojektini" liittyy lähinnä lypsykarjan kanssa toimimiseen, olen itse asiassa sekä nykyisissä että varhaisemmissa opinnoissani suuntautunut enemmän maatalousteknologian puolelle. Niinpä Maito ja Me -lehden lisäksi (ja muudan ruskeassa kirjekuoressa toimitettavan julkaisun, heh) postiluukustani kolahtaa säännöllisin väliajoin myös Tekniikan Maailma. Näiden kahden maailman välillä tasapainoilu tuntuu oikeastaan melko luontevalta valinnalta. Ehkä siksikin, että niiden yhteinen kosketuspinta on yllättävän laaja.

Toistaiseksi en ole lähtenyt (keskeneräistä) koulutustani paremmin vastaaviin töihin, saatika maatalousyrittäjän uralle. Kai se on niin, että "palkkarenkinä" huhkiminen sopii pirtaani tällä hetkellä parhaiten. Jokainen "keikka" on loppujen lopuksi erilainen, vaikka kyllähän lomitustehtävien perusluonne on melko lailla vakio. Uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien työmenetelmien oppiminen ja kehityksen huippua edustavan maataloustekniikan parissa työskentely on "lahja, joka jatkaa antamista". Yksi hyvä puoli on myös pestien pituus: lomitusten kestoajat eivät koskaan veny niin pitkiksi, että hommiin yhdessä paikassa ehtisi paatua.


Edelliset kappaleet toimikoot taustoituksena seuraavalle vuodatukselleni.


Nykyisessä hommassani joudun melko paljon tekemisiin lypsykoneiden kanssa. Toki miltei jokainen lomitus liittyy noihin kapineisiin tavalla tai toisella, mutta tällä kerralla joudun puljaamaan enemmän "kovopuolella".

Periaatteessa monet lypsykoneiden ominaisuudet on standardoitu, usein ihan kansainvälisestikin, mutta niinpä vain toisinaan tuntuu siltä, ettei noista standardeista juurikaan piitata. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin yrittää työskennellä vaillinaisesti (pahimmassa tapauksessa virheellisesti) dokumentoidun, standardeista piittaamattoman konemallin kanssa.

Ongelmia on tyypillisesti kolmenlaisia: koneiden sisäiset tekniset ongelmat, jotka laskevat toimintavarmuutta ja/tai toimintatehoa; koneiden lypsettävälle karjalle aiheuttamat ongemat; lopuksi koneiden ihmiskäyttäjälleen (antakaa olla, olen kuullut jokseenkin kaikki lypsykoneella onanointiin liittyvät vitsit) aiheuttama päänvaiva sekä siitä suoraan seuraavat taloudelliset menetykset.

Tässä kirjoituksessa keskityn näistä ongelmista kenties hankalimpiin -- lypsykarjaan liittyviin. Karja ei tunnetusti kykene ilmaisemaan tyytymättömyyttään kovinkaan analyyttisesti, ja usein arvuuttelu tuon hiljaisen "loppukäyttäjän" hyvinvoinnista on juuri sitä -- arvuuttelua. Aihetta on toki tutkittukin, mutta tutkimusala on vielä lapsenkengissään.

Viime vuoden puolella Jenkkilässä kuitenkin lanseerattiin uutuus, joka on suunniteltu alusta lähtien karjan hyvinvointia ajatellen. Laite aiheutti pienen kohahduksen lypsykonevalmistajien ja -asiakkaiden keskuudessa. Sama firma oli toiminut jo pitkään separaattoripuolella, mutta askel lypsykonemarkkinoille oli ensimmäinen laatuaan. Ehkä siksi tuotteen laadukkuus ja viimeistelty olemus yllätti niin markkinat kuin muut valmistajatkin.

Uudessa mallissa pyritään vähentämään maidonkulun kitkaa sijoittamalla lypsimen ja maitoputken välille minimaalinen määrä lisälaitteita. Lisäksi uutuudessa on siirrytty käyttämään lyhytkaulaisia nännikumeja, jotka tutkimusten perusteella ovat selvästi "nänniystävällisempiä" kuin pitkäkaulaiset versiot. Toisaalta uutuutta on jo ehditty kritisoidakin: esimerkiksi lypsyalipaineen häviölukemat ovat tässä ensimmäisessä mallissa huomattavasti korkeammat kuin monissa muissa nykyaikaisissa lypsykoneissa. Varsinkin Euroopassa, jossa ollaan totuttu tehokkaaseen maidonsiirtoon, on tuottajakunta suhtautunut uutuuteen varauksella. Koneen valmistaja on kuitenkin lupaillut loppuvuodeksi uutta versiota, jolla alipainehäviön pitäisi laskea reilusti alle ISO-standardin määrittämän viiden kilopascalin.

Perinteiset lypsykonevalmistajat ovat olleet hitaita reagoimaan uuteen kilpailijaan, mutta asiaan ollaan pikku hiljaa kiinnittämässä enenevässä määrin huomiota. Harva se päivä pyörivät eri firmoja edustavat konsulentit tällä nykyiselläkin maitotilalla ja tarjoavat aulista apuaan koneiden käytettävyyteen liittyvissä ongelmissa.

Aikaa myöten moinen tyrkytys käy suoraan sanottuna rasittavaksi. Joka kerta yritetään myydä samoja "mullistavia" ratkaisuja, jotka kuitenkin näyttävät ylisanojen kuoren alla sangen perinteisiltä: alle 35-millinen maitoputkisto, pitkäkaulaiset nännikumit, tykytyksen imusuhde jossain 70% pahemmalla puolella, jne. Joskus tuntuu siltä, että insinöörit suunnittelevat näitä kapistuksia jollekin kuvitteelliselle, yli 50 millimetrin nänninpituuden omaavalle karjarodulle, joka asustaa idealisoidussa parsinavetassa!

Teoriassa uuden polven laitteissa on tietenkin suuri määrä paperilla hyvältä näyttäviltä ominaisuuksia. Käytännössä näiden olemassaolon reaalinen hyöty ja oikeutus on vähintäänkin kyseenalainen. Jokainen ylimääräinen "kilke" aiheuttaa tyypillisesti tehohäviöitä kitkan ym. muodossa, joten niiden lisäämisessä tulisi pikemminkin pyrkiä varovaisuuteen kuin ylikäyttöön. Kaiken huipuksi lypsykoneoperaattorit eivät usein edes käytä näitä hienoja, uusia ominaisuuksia, vaan keskittyvät perusominaisuuksiin; tämä on lyhytnäköistä koko maidontuotantoalan kehityksen kannalta, ja lypsykarjan näkövinkkelistä suorastaan vahingollista.

On joka tapauksessa kiinnostavaa tarkkailla alan nopeaa kehitystä. Tällä hetkellä pyritään lähestymään yhtenäisratkaisuja, joissa yksi yksikkö hoitaa lypsämisen, separoinnin, UHT-käsittelyn ja tarvittaessa jopa kirnuamisen. Nähtäväksi jää, tarvitseeko keskiverto maitotilallinen kaikkia näitä ominaisuuksia yhdessä paketissa.